Olen

Olen miettinyt lahjaa miehelle,lahjaa ystävälle ja lahjaa pienelle tytölle,jota en ole vielä nähnyt. Olen miettinyt mansikoita ja vesimelonia,että jos saisin niitä viikonloppuna. Toista edes. Olen miettinyt paljon tätä blogia ja sanoja,mitä en tahdo ikinä löytää ja kuvia,mitä on aina liikaa ja uutta alkua,mikä houkuttelisi. Olen yrittänyt painaa kaiken tästä ajasta ja näistä hetkistä mieleeni. Olen nuuhkinut tuomea ja järveä ja lämpöä ja metsää ja pölyä ja hikeä ja vastaleikatun ruohon tuoksua. Olen kävellyt niska kenossa ja ihaillut puita,vihreän sävyjä ja lintujen lauluja. Niitä on kymmeniä,satoja. Olen pyyhkinyt keltaista pölyä pois pöydiltä,vaatteilta,pyörästä. Olen ihmetellyt sääjumalia,että miksi monen hellepäivän jälkeen viikonlopuksi tulee kylmää ja sadetta,juuri siksi ainoaksi viikonlopuksi kun olemme menossa jonnekin? Yritän olla valittamatta.
Olen katsellut lapsen riemua uima-altaassa,väsymätöntä energiaa ja leikkiä ja suurta iloa. Että miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin ihanaa. Olen haaveillut lämpimistä järvivesistä ja turvallisesta rannasta,pistänyt ostoslistalle lapsen uimapuvun ja sandaalit. Olen kuunnellut ruohonleikkureiden surinaa,huomannut voikukkien vallanneen pihan ja suunnittelut nokkosien keräämistä. Raparperi on yhtäkkiä niin iso,että siitä saisi piirakan. Tai kymmenen. Olen nauttinut uudesta hyttysverhosta,mikä tosiaan toimii. Vielä kun saisi hyttyset pois tuolta pihaltakin. Niitä on niin paljon,ettei siellä tee mieli olla.
Olen rakastunut taas kerran iltoihin. Viimeisiin auringonsäteisiin,heikkenevään tuuleen. Siihen,kun parvekkeen kivilattia tuntuu lämpimältä jalkoihin. Kun ilma on pehmeää ja lempeää. Hiljaisempaa. Mutta kuitenkin niin eläväistä.

Luumupuissakin on jo kukat.
Olen onnellinen.