


Tein eilen illalla nämä kolme pussukkaa.
Ensimmäinen onnistui melko hyvin,mutta olisi voinut onnistua paremminkin. Saumat olisivat voineet mennä suorempaan ja niin edelleen. Toisen kanssa tappelinkin sitten vaikka kuinka kauan..kangas oli liian paksua eikä kone ommellut kunnolla ja purin yhden ja saman kohdan ainakin kolme kertaa. Lopulta löysin syyn; ylälanka oli liian kireällä. Korjattuani asian jälki parani,mutta pussukka ei edelleenkään kestä tarkastelua kovin läheltä. Höh.
Viimeinen onnistui parhaiten - onneksi. Muuten olisin varmaan heittänyt koneen pihalle tai tehnyt sille jotain pahaa,sillä minussahan se vika EI missään nimessä ollut.
Mies kyllä väitti,että minulla se ylälanka oli kireällä,ei koneella.
No,ehkä vähän.
En ole ikinä ollut hyvä käsistäni. Koulussa käsityötunnit olivat minulle yleensä aikamoista tuskaa. Lähes kaikki työt epäonnistuivat tai jäivät kesken; kaulaliinasta tuli patalappu,villasukista toinen oli kokoa 37,toinen taas lähempänä kokoa 47. Gollepuseroa pidin sentään urheasti muutaman kerran,vaikka se olikin napapaitamallia.
Tunnit kuluivat siihen,että tuijotin surullisen katkerana omaa työtäni muiden tehdessä mitä hienoimpia luomuksia. Eivät ne kaikki varmaan mitään ylihienoja olleet (vaikka siltä se silloin tuntui) mutta sellaisia,mitä pystyi viemään kotiin häpeämättä ja mitä pystyi käyttämään ilman pelkoa siitä,että saumat ratkeaisivat heti ensimmäisestä liikkeestä.
Kyse ei kuitenkaan ollut siitä,ettenkö olisi halunnut tehdä mitään vaan siitä etten olisi halunnut opetella. Kaiken olisi pitänyt onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä kerralla. Ja niin se menee nykyäänkin..kaapin perukoilla odottaa varmaan parisenkymmentä vaateprojektia,jotka kaikki ovat jäänet kesken sen vuoksi etteivät ole heti onnistuneet. Ärsyttävää.
Mutta nyt,monen vuoden tauon jälkeen,olen taas uskaltanut kaivaa ompelukoneen esiin. Aloitin muutaman hameen lyhentämisellä,sitten uskalsinkin tehdä pari laukkua ja nyt näitä pussukoita. Pussukat ovat jollain tavalla terapiaa minulle..ne eivät aina onnistu niin hyvin kuin haluaisin,mutta jossain vaiheessa on vain pakko antaa periksi ja tyytyä lopputulokseen. Helppoa se ei ole - aina riittäisi parannettavaa. Ja vielä kun takaraivossa jyskyttää ajatus,että joku muu tekee näitä vielä paremmin.
Tyhmää. Mutta haluan uskoa siihen,että harjoitus tekee mestarin ja jonain päivänä onnistun tekemään Täydellisen Pussukan. Sitä ennen ystäväni ja perheeni luultavasti hukkuvat pussukoihini ja kiroavat ne alimpaan helvettiin.